100 vuotta sitten
Talviaamu kaupungissa viime vuosisadan alkupuolella: vaikka katuvaloja on harvakseltaan, kadut ja pihat hohtelevat valkoisina ja lisää valkoista tupruttaa taivaalta. Kaupungin asukkaat heräävät toimiinsa varhain, ja vielä varhemmin on herännyt talonmies, joka huhkii vanerisella rautakärjellä vahvistetulla lapiolla lunta syrjään ovien ja kulkureittien varrelta. Jos kiinteistö on suuri ja lunta todella paljon, hän on saattanut koettaa palkata avukseen satunnaisia työpestejä kärkkyvän miehen, parhaassa tapauksessa nuoren ja riuskan, jotta reitit saadaan kulkukelpoisiksi.
Autoja on vielä vähän, mutta kaupungin kadut enimmäkseen niin kapeita, että talven mittaan kohoavat kinokset tukkivat ne vähäiseltäkin liikenteeltä. Niinpä aika-ajoin lunta kärrätään pois, ensin hevosvetoisilla, sitten jo moottorin voimin kulkevilla avokärryillä, jonka kyytiin lumet lastataan lihasvoimin.
20 vuoden kuluttua
Olemme tottuneet siihen, että välttämättömät mutta raskaat ja tylsät työt tekee puolestamme kone: kodin lattialla surraa automaattinen imuri ja nurmikentistä huolehtii leikkurirobotti. Sellainen hoitaa myös lumityöt: itse asiassa lumilinkorobotti on jo tekemässä tuloaan ja sama laite hoitaa kulkuväylien hiekoituksen.
Itse asiassa lumilinkorobotti on jo tekemässä tuloaan ja sama laite hoitaa kulkuväylien hiekoituksen.
Kone ei kuitenkaan pysty ahtaisiin paikkoihin, ja silloin ovat lapio ja kola valttia. Robotin tien syrjään linkoamat lumet on läjitettävä ja vietävä ehkä poiskin, jolloin tarvitaan edelleen traktori ja sille kuljettaja.
Lumityöt eivät ole katoamassa pohjoisen asukkaiden kokemusten piiristä. Niin raskaita kuin ne ovatkin, niihin saattaa tulevaisuudessa liittyä ripaus suloisenkipeää iloakin: etenevän ilmastonmuutoksenkin oloissa lunta sentään vielä tulee ja lumitöiden parissa saa huhkia raikkaassa talvisäässä lihaksensa kipeiksi.
