“Ostin pitkän harkinnan jälkeen itselleni loppuiän kodin vuonna 1963 rakennetusta ylväästä 9-kerroksisesta talosta Helsingin Pihlajamäestä. Viidennestä kerroksesta on upeat näkymät keskustan suuntaan. Näen meren kimmellyksen, kirkon torneja ja Kalasataman pilvenpiirtäjät. Nukuin ensimmäisestä yöstä lähtien hyvin ja paikka tuntui heti kodilta.
Olen toimittaja, ja oli hauska sattuma, että olin haastatellut asunnon myyjää vuosia sitten hänen saunomisharrastuksestaan. Vielä uskomattomampi asia on, että toinen haastateltavani, Leena Nenonen, on asunut lapsena ja nuorena juuri nykyisessä kodissani.
Tein Nenosesta ja hänen puolisostaan jutun pari vuotta sitten. Hän kertoi silloin, että mökillä olevat raanu ja lamppu ovat peräisin hänen lapsuudenkodistaan Pihlajamäestä.
Muutettuani itse Pihlikseen, kysyin Nenoselta uteliaisuuttani, että millä tiellä hän oli asunut. Kävi ilmi, että hänen kotinsa vuosina 1963–79 oli juuri minun nykyinen kaksioni. Kutsuin oitis Nenosen kylään muistelemaan. Hän näytti minulle nostalgisia vanhoja valokuvia jopa talon rakennusvaiheesta. Nenosen isä harrasti valokuvausta.
Kissa putosi parvekkeelta
Asuntooni saapuessaan Nenonen menee ensimmäiseksi paraatipaikalle olohuoneeseen ihailemaan upeaa maisemaa.
– Uudet Kalasataman korkeat tornit ovat tyylikkäät. Muuten maisema ja talo pihapiireineen on muuttunut lapsuudestani hämmästyttävän vähän. Johtuu ehkä siitä, että arkkitehtuuri on suojeltu, hän toteaa.
Nenonen on vuosien mittaan muistellut moneen kertaan lapsuuden kotitaloaan, jossa oli yhteisöllistä elämää, paljon kavereita ja hyviä leikkejä. Perhe muutti upouuteen taloon yksiöstä Kalliosta. Siellä oli ahdasta ja levotonta, ja perhe kaipasi lisää tilaa. Nenonen oli kaksivuotias ja isoveljet 10- ja 11-vuotiaita, kun perhe muutti Graniittitielle.
– Veljeni saivat yhteisen makuuhuoneen, jossa oli kerrossänky ja kirjoituspöytä. Vanhempieni ja minun sänkyni olivat olohuoneessa. Siellä oli myös sohva, nojatuolit, kirjahylly ja telkkari, Nenonen kertoo.
Vanhempieni ja minun sänkyni olivat olohuoneessa.
Minun sisustukseni on juuri samanlainen, ja minulla on jopa ryijy samassa paikassa kuin Nenosen lapsuudenkodissa. Hänen äitinsä solmi ryijyn keittiön pöydän ääressä.
Nenonen huomaa kodissani monia tuttuja asioita. Keittiön kaapit ja tiskipöytä ovat alkuperäiset, vain vetimet on vaihdettu. Keittiöstä on purettu seinä, joten eteinen on avarampi kuin Leenan lapsuudessa. Parveke näyttää samalta kuin 60-luvulla.
– Eetu-kissani tipahti kerran parvekkeen kaiteelta alas viisi kerrosta. Säikähdin kauheasti, mutta sille ei käynyt kuinkaan. Eetu eli melkein 20-vuotiaaksi.
Nenonen kertoo ulkoiluttaneensa neljännessä kerroksessa heidän alapuolellaan asununeen naapurin koiraa monta vuotta. Hän kävi jopa kurssilla kouluttamassa sitä.
– Ehkä tämän ansiosta kolmannen kerroksen yksiössä asuva “koiratädiksi” kutsumani cockerspanielin omistaja soitti eräänä iltana ovikelloa ja tarjosi minulle Dali-koiraansa pitovaikeuksien takia. Neuvottelin pitkään isäni kanssa, ja Dali muutti meille. Se oli minulle onnentäyttymys. Olin tuolloin 13-vuotias. Kuljin Dalin ja Eetun kanssa paljon lähimetsissä.
Oman talon porukka oli tärkeä
Talossa asui monenlaista väkeä, ja Nenonen tunsi kaikki, varsinkin lapsiperheet. Niissä oli vähintään kaksi lasta, monissa neljäkin.
– Kaverini olivat vain tästä talosta, vaikka taloyhtiöön kuuluu toinenkin talo tien toisella puolella. Tämä oli älyttömän tarkkaa, ja oma talo asukkaineen oli eräänlainen pienoisyhteiskunta. Emme leikkineet myöskään merimiestalon, Suomi-yhtiöiden talon emmekä poliisien talon lasten kanssa.
Nenonen muistaa seitsemännen kerroksen pelottavan asukkaan, joka huusi aina lapsille. Lapset eivät olisi saaneet näkyä missään. Alle 12-vuotiaat eivät saaneet käyttää hissiä, ja Nenonenkin kapusi aina portaita ylös kotiin.
– Haimme kavereita ulos soittamalla heidän ovikelloaan. Ootko mun kaa? Lapset myös huusivat tietyllä nuotilla pihalta ylös kohti keittiön ikkunoita: Äitii tuu ikkunaan, täällä huutaa Leena.
Me talon lapset saimme kerhohuoneeksi pienen varaston, jossa loimme näytelmiä, ja järjestimme esityksiä saunan pukuhuoneessa talon asukkaille.
Piha oli aktiivinen paikka, jossa talon lapset leikkivät kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla, rakensivat majoja ja järjestivät juoksukilpailuja. Pihalla oli lautakeinut ja kaksi hiekkalaatikkoa. Nyt talossa asuu vain kolme lasta, eikä pihalla ole mitään leikkivälineitä.
– Me talon lapset saimme kerhohuoneeksi pienen varaston, jossa loimme näytelmiä, ja järjestimme esityksiä saunan pukuhuoneessa talon asukkaille. Istuimme myös pimeässä kellarissa kertomassa kummitusjuttuja. Siinä oli vähän kielletyn makua, ja usein talonmies ajoikin meidät pois.
Nenonen meni ensimmäiselle luokalla vasta rakennettuun kansakouluun vuonna 1966. Hän oli iltavuorossa, koska lapsia oli paljon.
– Olin avainkaulalapsi, kuten tuolloin sanottiin, ja kävin viereisellä leikkikentällä syömässä kaupungin tarjoamaa puistoruokaa kesällä vanhempien ollessa töissä. Opin uimaankin puiston altaassa. Lapsen elämä oli vapaata ja seikkailullista.
Saunavuoro oli tärkeä
Matkalla yhdeksännen kerroksen kattoterassille, Nenonen kiinnittää huomiota tuuletusparvekkeisiin, joilla hänen lapsuudessaan tampattiin matot tiettyinä kellonaikoina. Nykyisin kukaan ei käytä niitä. Pesutuvassa oli tuolloin pesukone, linko ja mankeli. Nenonen pesi siellä myös mattoja äitinsä kanssa.
– Katolla oleva sauna oli ihan huippuhyvä, ja ihastelimme aina maisemaa saunan jälkeen vilvoitellessa. Meillä oli saunavuoro perjantaisin kello 19–20. Kiuas lämpeni tuolloin kaupunkikaasulla. Joskus kiipesimme luvattomasti parvekkeen melko matalan reunan yli alemmalle katolle.
Parvekkeelta näkyvät pikkumetsiköt, rämeiköt ja kalliot, joissa Nenonen leikki. Talvisin hän hiihti, ja muistaa opetelleensa luistelemaan Vantaanjoen jäällä Pihlajistossa.
– Asuin Graniittitiellä kaksivuotiaasta 19-vuotiaaksi. Lähdin Saksaan töihin ja Savonlinnaan opiskelemaan opettajaksi, ja jäin sille tielle. Keväällä kaipaan Pihliksen vehreitä metsiä ja erityisesti valkovuokkoja, joita ei juurikaan ole Savonlinnassa.
On koskettava ajatus, että kaksi samanikäistä naista on kokenut ja kokee samassa kodissa tärkeitä asioita. Nenoselle asuntoni oli hyvä ponnahduslauta elämään, minulle loppuelämän mieluisa kotipesä.”
Fakta: Pihlajamäki on arvokas suojelukohde
- Pihlajamäki on ensimmäinen 1960-luvun lähiö Helsingissä, joka on suojeltu asemakaavalla.
- Pihlajamäen rakentamista leimaa tarkoin harkittu vähäeleisyys. Tyypillistä on rakennusten ja maiseman veistoksellinen vastakohtaisuus sekä vivahteikkaat asetelmat luonnon ja arkkitehtuurin kohdatessa.
- Pihlajamäki suunniteltiin ja rakennettiin yhtenä kokonaisuutena 1960-luvun alussa kolmen arkkitehtitoimiston yhteistyönä.
- Kallioisen maaston muodot antoivat lähtökohdan suunnittelulle, jossa käytettiin hyväksi näköalojen antamia mahdollisuuksia. Talot sijoitettiin mäkien laelle ja kadut luontevia reittejä etsien. Jotta mahdollisimman paljon alkuperäistä luontoa olisi säilynyt, tehtiin korkeita tornitaloja ja pitkiä matalia taloja.
- Pihlajamäen rakentaminen aloitti kerrostalojen elementtituotannon Helsingissä.
Lähde: Pihlajamaki.info
