100 vuotta sitten
Kierrätyksen käsite on keksitty oikeastaan vasta kertakäyttökulttuurin myötä – sata vuotta sitten kaikki tavara ja materiaali oli arvokasta. Mitään käyttökelpoista ei heitetty pois – se olisi ollut sulaa hulluutta.
Niinpä vaatteet kiersivät perheen sisällä ja varakkaammilta köyhemmille, ja päätyivät lopulta rievuiksi ja matonkuteiksi. Puotipaperi suoristettiin ja käytettiin molemmin puolin koululaisten kirjoitusharjoituksiin. Myös vanhat rakennukset purettiin huolellisesti ja tiilet käytettiin uudelleen, samoin ehjät hirret, metalliset helat, ikkunat ja kaakelit.
Tätä tavaraa nyt poistetaan pilaantuneena maa-aineksena kasvavan kaupungin tonttimailta.
Jotain silti jäi jätteeksi, eikä sen kanssa sitten oltukaan niin huolellisia. Se dumpattiin mereen tai mihin tahansa täyttömaaksi. Tätä tavaraa nyt poistetaan pilaantuneena maa-aineksena kasvavan kaupungin tonttimailta.
20 vuoden kuluttua
Seuraava sukupolvi elää samanlaisessa tietoisuudessa materiaalin ja energian arvosta kuin sata vuotta sitten. Luonnonvarojen käyttö pohditaan tavaroiden elinkaaren alusta loppuun ja menetelmät eri materiaalien uusiokäytölle kehittyvät vauhdilla. Jo nyt saattaa uuden paidan kauluksessa riippua lappu, joka kertoo sen olleen edellisessä elämässään vaikkapa muovipullo. Tätä kehitystä tukee myös EU-tason ohjaus, johon sisältyy kiertotalouden toimintasuunnitelmia sekä siihen liittyviä direktiivejä.
Suurin muutos tapahtuu ihmisten asenteissa: enää uusi ei välttämättä ole parasta ja tavoiteltavaa, vaan kierrätetyn hankkiminen kertoo neuvokkuudesta ja vastuullisuudesta. Viime vuosisadan lopun kertakäyttökulttuuria hämmästellään historiallisena hullutuksena.
