Liikenneturvan tutkimuksen mukaan 84 prosenttia suomalaisista myöntää suuttuneensa liikenteessä. Miksi auton metallikuoren sisällä olemme yhtäkkiä kuin painekattilassa?
Esimerkiksi kuvittelemme, että mateleva auto tukkii tien tahallaan, vaikka tosi asiassa kuski etsii oikeaa risteystä. Tai että autokoulun autoa ajava on vain niin tyhmä, ettei tajua ajaa kovempaa, vaikka oikeasti hän on ensimmäistä kertaa ratissa.
Omat virheet kuittaamme harmittomina pikkuerehdyksinä. Hups, olin ajaa jalankulkijan päälle, joka oli astumassa suojatielle. Tai hups, oli kiireessä pakko pysäköidä pyörätien päälle.
Samalla logiikalla meidän pitäisi jalankulkijoinakin raivostua, jos edellä asteleva vahingossa lentää nenälleen ja tukkii tien. Eikö kuitenkin ole tavallisempaa, että autamme kaatuneen ylös ja kysymme, sattuiko?
Jokin siinä on, että auton suojissa voi luopua normaaleista käytöstavoista. Ajoneuvothan ne siellä liikenteessä taistelevat, eivät niiden kuljettajat. Oma auto on omaa tilaa, siellä minä itse päätän. Muut ovat vain häiriöksi.
Sama psykologinen ilmiö näkyy taloyhtiöissä. Sulkeudumme omiin kuutioihimme ja samalla voimme kätevästi luopua sosiaalisista normeista, joista pidämme kasvokkain kiinni. Toisissa kuutioissa meluavat, käryjä ja hiekkaa levittelevät kasvottomat tyypit piinaavat tahallaan.
Häiriö muuttuu kuin ihmeen kaupalla kodikkuudeksi, kun on kyse tuttujen ja mukavien naapurien elonmerkeistä. Reipas koululainen saa harjoitella pianoläksynsä ja puolikuuro pappa kuunnella uutisensa.
Moni arvostaa myös yksityisyyttään ja haluaa pitää etäisyyttä naapureihin. Tällöin voi hyödyntää Liikenneturvan ohjeet: ”Jos sappi kiehahtaa, tärkeintä on pitää ulospäin näkyvä käytös järkevänä.”
