Minä, minä, minä. Malttamaton, individualistisen yhteiskunnan kasvatti minä. On hyvä, että voin ajatella itse, valita puolisoni itse ja olla monin tavoin itse vastuussa elämästäni.
Mutta joskus tuntuu, että lupa oman navan tuijottamiseen synnyttää ikäviä sivutuotteita: taipumus yhteistyöhön murenee, välittäminen vähenee ja jopa hyvä käytös toisia ihmisiä kohtaan hapertuu. Taloyhtiöissä asutaan muutaman metrin etäisyydellä toisista, mutta ihmisiä kuolee yksinäisyyteen. Varattomat menettävät avun puutteessa kotinsa.
Ihminen on sosiaalinen olento, yhteisöllinen laumaeläin. Brittiläisen antropologin ja evoluutiopsykologin Robin Dunbarin mukaan verkostoomme kuuluu keskimäärin 150 henkilökohtaista ihmissuhdetta. Olemme monimutkaisten suhteiden ylläpitämisen mestareita, ja nämä taidot kehittyvät meille pääosin jo murrosiässä.
Ilman näitä taitoja elämästä eikä varsinkaan taloyhtiössä asumisesta tulisi yhtään mitään. Kun asutaan vieri vieressä ja omistetaan yhdessä, ei voida ajatella vain sitä, mitä minä haluan ja mihin minulla on oikeus.
Kannattaa mieluummin hyödyntää kaikki yhteisöllisyyden tuomat edut. Työelämätutkimuksissa on todettu, että yhteenkuuluvuuden tunne on suorassa suhteessa tulokseen. Teos Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit kertoo puolestaan tarinat yhdeksästä metropolista, jotka menestyivät taloudellisesti, tieteellisesti ja taiteellisesti, koska sietivät erilaisia ihmisiä ja ideoita. Yhteistyö, luovuus ja solidaarisuus ovat jopa pelastaneet koko ihmiskunnan monesta kiipelistä, kuten nyt vaikka jääkaudesta.
Ei yhteisöllisyyden tarvitse tarkoittaa yhteishengenkohotustilaisuuksia ja yhteistä kasvimaata. Se on enemmänkin ihmissuhdetaitoja: toisten kunnioittamista ja toisista välittämistä.
