Alakertaani muutti uusi naapuri. Oikein hauska ja puhelias nainen, mutta kovin on kovaääninen. Pytyllä istuessani ja keittiössä touhutessani kuulen erinomaisesti, mistä naapurini juttelee puhelinkaverinsa kanssa. Kerrostalossahan tässä asutaan, ja monenlaiset äänet ovat sallittuja, joten ei voi mitään.
Tovi sitten tämä samainen naapuri osui rappukäytävässä kohdalleni tavarakassit kainalossaan. Iloisesti ”heit” vaihdettuamme hän kysyi, asunko hänen yläkerrassaan. ”Joo, asun”, vastasin ja samalla mietin, että nyt pääsenkin sanomaan hänen kovaäänisestä puheestaan!
Naapuri jatkoi kuitenkin puhetta vienosti kysyen, mahdanko olla niin sanottu kanta-astuja? Hänen vieraansa kun oli ihmetellyt, millainen ihminen yläkerrassa asuu: ”Onko isokin ihminen, kun kävelee kuin norsu?” No, suht pienihän minä olen, normaalikokoinen.
Lievä puna nousi poskilleni. Tiesin kyllä olevani kanta-astuja, mutta en sitä, että askeleeni jytisevät alakertaan. Hämmentyneenä sopersin, että olin juuri siirtänyt tavaroitani keittiöstä makuuhuoneeseen alkavan keittiöremontin alta. Varmaan siten olivat askeleeni olleet kovin reippaita ja raskaita.
Asiasta ei noussut sen suurempaa ongelmaa, ja keskustelimme leppoisasti erilaisista askeltavoista. Minäkin kehtasin lopulta hymy huulessa kertoa hänelle hänen kovaäänisistä puheluistaan ja keskusteluistaan vieraidensa kanssa. Erosimme pilke silmässä: tällaista on elämä kerrostalossa.
PS. Ei ole kanta-astujan helppo muuttaa tyyliään ”kevytastujaksi”. Miten sitä nyt hipsuttelisi, ettei kantapää jysähtäisi lattiaan?
