100 vuotta sitten
Asumisen yhteisöllisyys ei ollut valinta, vaan olosuhteiden sanelemaa. Rahaa oli suurimmalla osalla vähän, ja kalliissa kaupunkioloissa saman katon alle suojaan ja lämpimään sulloutui usein niin paljon väkeä kuin mahtui. Ei ollut tavatonta, että hellahuoneessa asui kokonainen perhe, ja jos asuntoon lisäksi kuului kamari, se vuokrattiin jollekulle.
Saunat, pesutilat ja leivintuvat olivat yhteisiä, ja muodostivat päivittäisiä kohtaamispaikkoja.
Hyvinvointiyhteiskunta palveluineen oli vasta poliittinen tulevaisuuden tavoite, ja lapset, vanhukset ja sairaat hoidettiin lähipiirien yhteistyöllä. Saunat, pesutilat ja leivintuvat olivat yhteisiä, ja muodostivat päivittäisiä kohtaamispaikkoja.
Ihmisten liikkuvuus lisääntyi, jolloin perheet hajaantuivat ja siteet kotiseudulle höllenivät. Oman asuinympäristön ihmiset tulivat sitäkin tärkeämmiksi.
20 vuoden kuluttua
Yhteisön valtava merkitys ihmisten hyvinvoinnille ja arjen sujumiselle tunnistetaan, mutta se on tietoinen elämäntapavalinta: kuinka tiivistä, keiden kanssa, mitä yhdessä puuhataan.
Naapureista voi parhaimmillaan olla sekä iloa että hyötyä: pieniä lapsia kotona hoitavat pitävät seuraa ja vuorottelevat hoitovastuussa. Sairaille ja ikäihmisille järjestyy tukea arjen askareisiin, esimerkiksi kauppa-asiointia, kahvittelua ja digitukea. Jakamistalous kukoistaa: joka komerossa lojuvien porakoneiden asemesta on yksi yhteinen, jota kaikki saavat käyttää. Oman talon, pihapiirin ja korttelin porukan kanssa on hauska syödä, juhlia ja kehitellä kulttuuritapahtumia.
On päästy eteenpäin siitä ristiriidasta, että yksinäisyys tiivistyy kaupungeissa ja taajamissa, jossa ihmiset ovat kuitenkin varsin lähellä toisiaan.
